Kustannussopimus

En ole päivittänyt tätä blogia aikoihin, ja tämä jäänee näillä näkymin viimeiseksi kirjoitukseksi. Kirjoitusrintamalta kuuluu silti hyviä uutisia: sain kunniamaininnan viime vuoden Portti-kilpailussa ja tuoreimmasta Kosmoskynästä voi lukea satumaisen novellini. 

Ennen kaikkea allekirjoitin kustannussopimuksen romaanikäsikirjoitukselleni alkukesästä. Ruotsiin sijoittuva, siellä asuvista suomalaisista kertova esikoisdekkarini ilmestyy Myllylahdelta ensi keväänä. Sain viime viikolla nähdä sen kansikuvan, ja jotenkin hommasta tuli heti todellisempi. Olen Suomen ja Ruotsin värejä hyödyntävään kuvaan todella tyytyväinen ja odotan innolla hetkeä, kun muutkin saavat nähdä sen! Vaikka bloggaaminen nyt jääkin, yritän luoda jonkinnäköisen kirjailijaprofiilin instaan ja facebookiin. Toivottavasti nähdään siellä!

Kässärin vartija.

Varjojen lumoa Atoroxissa

Viime vuonna iloitsin siitä, että pääsin mukaan Vaskikirjojen julkaisemaan antologiaan Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja. Oli hirmuisen antoisaa työstää omaa novellia kustannustoimittaja Katri Alatalon kanssa.

Viime viikolla sain yllättäen kuulla, että novellini Reaktorirakkautta on kelpuutettu Atorox-ehdokkaaksi! Mukana ehdokaslistalla on myös kolme muuta goottinovellia, joten on hienoa tietää, että Varjojen lumoa on luettu.

Muut Atoroxin goottiehdokkaat ovat: Susanna Hynysen Tulevan suven morsian, Artemis Kelosaaren Se mistä ei voi puhua ja Inkeri Kontron Neiti Fridensteinin päiväkirja.

 

Atorox-äänestäjäksi ilmoittautuminen loppuu nyt lauantaina 31.3, joten vielä ehtii mukaan. Kuka tahansa voi päästä äänestäjäksi. Muuta ei vaadita kuin pienen sähköpostiviestin lähettäminen, ja silloin saa luettavakseen 23 mahtavaa novellia.

Ruotsinsuomalaiset kirja- ja kulttuurimessut 11.11.2017

Viime viikolla järjestettiin kahdeksannen kerran messut Tukholman Suomen instituutilla. Viime vuonna en päässyt messuille, mutta tällä kertaa olin varannut matkaliput jo ajoissa ja päättänyt suoriutua paikalle. Olivathan Asko Sahlberg ja Marko Hautala (eli kaksi lempikirjailijaani, jos elossaolevia taiteilijoita mietitään) messuvieraiden joukossa, enkä edellistä ollut koskaan ennen livenä nähnyt.  Tunnistin itsessäni jopa lieviä fanituksen oireita, kun näin Sahlbergin hieman ennen haastattelun alkua seisovan katsomon takaosassa.

Tukholman Suomen instituutti

Enkä pettynyt. Paitsi ehkä omaan itseeni, koska en ehtinyt (älynnyt) nostaa käteistä, jotta olisin voinut Sahlbergin kirjan ostaa ja jahdata siihen nimmarin. Jostain syystä kortilla ei voinut maksaa missään messuilla, ja olin jo ehtinyt ostaa Ilkka Auerin Anastasian Haamu Kustannuksen myyntipöydästä.

Sahlberg kertoi haastattelussa uusimmasta kirjastaan Amandan maailmat, mikä kyllä vakuutti minut siitä, että tulen pitämään teoksesta aivan kuten kaikista muistakin tähän asti lukemistani miehen kirjoista. Paras ohjelma oli tällä kertaa messujen lyhin: Siinä Sahlberg veti kymmenen minuutin stand up- tuokion ja loi kaunokirjallisen virkkeen yleisöstä saamiensa ehdotusten pohjalta. Kun hän kyseli miljöön perään, minä huusin hautausmaan, joten virkkeen tapahtumat sijoittuivat sitten kirkkomaalle.

Sahlbergin luomasta virkkeestä tuli hieno, vaikka se nopealla tahdilla kokoon improvisoitiinkin, mutta vielä suuremman vaikutuksen minuun teki se, mitä kirjailija sanoi omasta äänestä. Lähes kaikki kustantamot sun muut toitottavat jatkuvasti omaäänisten kirjailijoiden perään. Jos haluaa kirjoittaa ja jollain tapaa siinä menestyä, on siis kaivettava jostain esiin se "oma ääni". Mistään en ole silti löytänyt tyhjentävää selitystä moiselle termille.

Virkkeensä syntyprosessia kuvaillessaan Sahlberg tuli kuitenkin sukeltaneeksi asian ytimeen: aistihavainnot. Hänen neuvonsa oli se, että kirjoittajan ei täydy oppia vain havainnoimaan ympäristöään tarkkanäköisesti, vaan myös luomaan tietoinen yhteys tekemiinsä havaintoihin. Kun tuo yhteys on luotu ja hiottu tarkimmilleen, se purkautuu kielen avulla tekstiin, ja kirjailijan "oma ääni" välittyy milteipä automaattisesti lukijoille. Minulle ainakin tämä selitys oli järisyttävä. Kävimpä jopa kiittämässä siitä Sahlbergia, kun näin hänet kessuttelemassa instituutin sisäänkäynnin pielessä.

Marko Hautala muistutti haastattelussaan, että kaikkia eri kirjallisuuden lajityyppejä tarvitaan. Kauhu on edelleen karsastettu laji, mutta sen avulla Hautala itse löysi lapsuudessaan lukemisen ilon (komppaan). Eikä se tarkoita sitä, ettei hän olisi löytänyt muitakin lajityyppejä myöhemmällä iällä. On siis tärkeää, ettei kirjallisuuden kenttä liiaksi kapene ja muutu elitistiseksi, mikä karkottaisi lukijoita tehokkaasti.

Kauhu sitä paitsi vie lukijansa terveellä tavalla mukavuusalueen ulkopuolelle, ja ihminen tarvitsee sellaista ravistelua käsitelläkseen tunteitaan ja muita vaikeita asioita. Hautala totesi silti, että Suomen "kauhukirjailijat" mahtuvat edelleen yhteen komeroon, mutta ainakin kauhusta kehtaa nykyään puhua enemmän. Hän kertoi tällä hetkellä työskentelevänsä uuden romaanikäsikirjoituksen parissa, joka liittyy Leväluhdan muinaiskalmistoon, jota eivät arkeologit vieläkään osaa selittää. Kirjailijan ammatin etuihin kun kuuluu se, että saa keksiä asioille omat selityksensä. Hautalan seuraavaan kirjaan ei siis varmasti tarvitse pettyä.

Puhuin myös kirjailija Tiina Hautalan kanssa Haamu Kustannuksen myyntipöydässä ja menin kuuntelemaan, kun hän luki kaksi tarinaa uudesta kirjastaan Hotellien henget - Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista. Hautala on kiertänyt eri hotelleja Suomessa ja haastatellut niiden työntekijöitä heidän yliluonnollisista kokemuksistaan. Hyytäviä juttuja. Ei voi muuta sanoa.

Kjell Westön haastattelu veti salin niin täyteen, että tuoleja pitä haalia paikalle lisää. Minun on tunnustettava, etten ole lukenut Westöltä mitään, vaikka yksi teos on keikkunut omassa hyllyssä jo vuosikaudet. Ohjelman jälkeen kyllä mietin, että haluan lukea sen. Westö vaikutti oikein mielenkiintoiselta ja miellyttävältä henkilöltä. Hän kertoi rakkaasta musiikkiharrastuksestaan (hän soittaa bändissä Nyrok Dolls) ja siitä, miten hänen on täytynyt korjata elämäntapojaan terveellisemmiksi. Juominen ja kessuttelu ovat saaneet jäädä historiaan, ja nykyään reissuilla on aina mukana lenkkeilyvarusteet.

Westö myös eläytyy kirjoittamiseensa hyvin vahvasti ja on jopa kerran valvonut viisi vuorokautta, koska meni vähän liian syvälle tarinaansa. Se säikäytti hänet itsensäkin. Kirjoittaminen on ohjattua unta, totesi Westö.

Tarujen kansat - Theodore Kittelsen

Kierros Ateneumissa oli jo ennalta päätetty Suomeen lähdettäessä. Tyyliin jos mikään muu matkasuunnitelma ei toteudu, Ateneumiin menen vaikka kontaten. Viime visiitistä oli vierähtänyt jo ainakin neljä vuotta ja olin ylen tyytyväinen nähdessäni Hugo Simbergin Hallan näyttelyjulisteessa.

Niin Norjassa kuin Suomessakin luonto on aina ollut ihmistä lähellä. Pimeät talvet, vaaleat kesät ja jylhät maisemat ovat toimineet innoituksena rikkaalle kansanrunoudelle ja mytologisille kertomuksille. Eloton luonto muuttuu tarinoissa eläväksi, arki ja fantasia sekoittuvat saumattomasti. Olen aina ihaillut Kalevalaa ja muita pohjoismaisia myyttejä, joiden pohjalta on tehty valtavan paljon aivan upeaa taidetta.

Täytyy myöntää, etten ole juurikaan perehtynyt norjalaiseen taiteeseen. Ennen Tarujen kansat- näyttelyä tunsin lähinnä vain Edward Munchin töitä. Theodore Kittelsen oli täysin uusi tuttavuus, mutta heti ensimmäisen taulun kohdalla tiesin löytäneeni helmen.

Theodore Kittelsen (1857-1914) oli norjalainen taiteilija, joka kuvitti monia satuja ja kansantarinoita. Hän opiskeli Münchenissä ja Pariisissa, mutta löysi suurimman innoituksensa Norjan luonnosta. Kittelsen myös kirjoitti tekstejä kuviinsa. Vuonna 1900 ilmestyi kirja Svartedauen (Musta surma), jossa Kittelsen kuvaa ruton ikävän näköisenä eukkona.  

Simbergin maalauksissa kuolema on kuvattu paljon kiltimpänä, sympaattisempana. Luurangot ja pikkupirut eivät koskaan ole pelottavia. Kittelsenin kuvitukset sitä vastoin ovat melkoisen synkkiä ja usein mustavalkoisia, mistä pidän todella paljon. Ei ihme, että ne ovat kuulemma inspiroineet joitakin norjalaisia metalliyhtyeitä.

Yksi päättynyt elämä synnyttää lisää elämää. Syöpäläiset suorastaan vilistävät silmissä. 

Suolammessa asusteleva Näkki. Pidän kuvasta eniten mustavalkoisena, vaikka siitä löytyi väritettykin versio.

Rutto vaanii portaissa.

Skogtroll- magneetti koristaa nyt jääkaapin ovea.

Musiikki + kirjoittaminen = ?

Luin tuoreinta Skriva- lehteä kirjastossa ja löysin sieltä uuden mielenkiintoisen ajatuksen. Se koski musiikinkuuntelua kirjoittamisen ohessa. Itse en ole koskaan pystynyt kuuntelemaan musiikkia kun kirjoitan. En sanoitettua enkä instrumentaalista enkä mitään muutakaan. Musiikki yksinkertaisesti varastaa huomioni ja tunteeni ja siirtää minut ihan jonnekin muualle kuin käsillä olevan kirjoitusprojektin ääreen. Hieman samanlaisia ajatuksia on Andrea Lundgrenilla, jota Skrivassa haastateltiin.

Andrea Lundgren (s. 1986) on ruotsalainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2010 romaanillaan I tunga vintrars mage. Tänä vuonna häneltä ilmestyy Glupahungern. En ole lukenut Lundgrenin tuotantoa, jota kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Hän on saanut erityistä kiitosta tarinoidensa taitavasta luontokuvauksesta, minkä takia häntä myös lehdessä jututettiin.

Luonnon ja ympäristön kuvailemisestakin voisin tässä kitistä sivun verran jos toisenkin, mutta huomioni kiinnittyi kirjoituksessa nimenomaan edellämainittuun musiikinkuunteluun. Lundgren on nimittäin tietoisesti valinnut olla kuuntelematta musiikkia kirjoittaessaan ja hän perustelee sitä mielenkiintoisesti: hän on sitä mieltä, että musiikki tuo tekstiin jotakin erityistä, "lataa sen". Musiikki herättää tunteita ja mielleyhtymiä, jotka virtaavat syntyvän tekstin sekaan. Tästä seuraa se, että musiikki ja teksti muodostavat lopulta yksikön. Kun musiikki poistetaan, teksti ei ole enää sama kuin musiikin kanssa, se ei ole ehjä. Lundgren muistuttaa, etteivät hänen lukijansa kuuntele samaa musiikkia kuin hän, joten he auttamatta jäävät jostain tärkeästä paitsi,jos hän on päästänyt musiikin vaikuttamaan tekstiinsä.

Tämä oli kiinnostava näkökulma. Tiedän, että monet kirjailijat luovat soittolistoja kirjoilleen. Itsekin toisinaan keksin mielessäni soundtrackeja kirjoituksilleni. Se, että lukijat pääsevät käsiksi kirjailijan luomaan soittolistaan ja kuuntelevat sitä lukiessaan, on asia erikseen (paitsi että kuinka moni lukija oikeasti jaksaa niin tehdä?). Mutta jos näin ei ole ja kirjailija kuuntelee luurit päässä omia lempikappaleitaan, voiko se vaikuttaa salakavalasti syntyvän tarinan voimaan?

FullHD