21 marraskuuta 2017

Ruotsinsuomalaiset kirja- ja kulttuurimessut 11.11.2017

Viime viikolla järjestettiin kahdeksannen kerran messut Tukholman Suomen instituutilla. Viime vuonna en päässyt messuille, mutta tällä kertaa olin varannut matkaliput jo ajoissa ja päättänyt suoriutua paikalle. Olivathan Asko Sahlberg ja Marko Hautala (eli kaksi lempikirjailijaani, jos elossaolevia taiteilijoita mietitään) messuvieraiden joukossa, enkä edellistä ollut koskaan ennen livenä nähnyt.  Tunnistin itsessäni jopa lieviä fanituksen oireita, kun näin Sahlbergin hieman ennen haastattelun alkua seisovan katsomon takaosassa.

Tukholman Suomen instituutti
Enkä pettynyt. Paitsi ehkä omaan itseeni, koska en ehtinyt (älynnyt) nostaa käteistä, jotta olisin voinut Sahlbergin kirjan ostaa ja jahdata siihen nimmarin. Jostain syystä kortilla ei voinut maksaa missään messuilla, ja olin jo ehtinyt ostaa Ilkka Auerin Anastasian Haamu Kustannuksen myyntipöydästä.

Sahlberg kertoi haastattelussa uusimmasta kirjastaan Amandan maailmat, mikä kyllä vakuutti minut siitä, että tulen pitämään teoksesta aivan kuten kaikista muistakin tähän asti lukemistani miehen kirjoista. Paras ohjelma oli tällä kertaa messujen lyhin: Siinä Sahlberg veti kymmenen minuutin stand up- tuokion ja loi kaunokirjallisen virkkeen yleisöstä saamiensa ehdotusten pohjalta. Kun hän kyseli miljöön perään, minä huusin hautausmaan, joten virkkeen tapahtumat sijoittuivat sitten kirkkomaalle.

Sahlbergin luomasta virkkeestä tuli hieno, vaikka se nopealla tahdilla kokoon improvisoitiinkin, mutta vielä suuremman vaikutuksen minuun teki se, mitä kirjailija sanoi omasta äänestä. Lähes kaikki kustantamot sun muut toitottavat jatkuvasti omaäänisten kirjailijoiden perään. Jos haluaa kirjoittaa ja jollain tapaa siinä menestyä, on siis kaivettava jostain esiin se "oma ääni". Mistään en ole silti löytänyt tyhjentävää selitystä moiselle termille.

Virkkeensä syntyprosessia kuvaillessaan Sahlberg tuli kuitenkin sukeltaneeksi asian ytimeen: aistihavainnot. Hänen neuvonsa oli se, että kirjoittajan ei täydy oppia vain havainnoimaan ympäristöään tarkkanäköisesti, vaan myös luomaan tietoinen yhteys tekemiinsä havaintoihin. Kun tuo yhteys on luotu ja hiottu tarkimmilleen, se purkautuu kielen avulla tekstiin, ja kirjailijan "oma ääni" välittyy milteipä automaattisesti lukijoille. Minulle ainakin tämä selitys oli järisyttävä. Kävimpä jopa kiittämässä siitä Sahlbergia, kun näin hänet kessuttelemassa instituutin sisäänkäynnin pielessä.

Marko Hautala muistutti haastattelussaan, että kaikkia eri kirjallisuuden lajityyppejä tarvitaan. Kauhu on edelleen karsastettu laji, mutta sen avulla Hautala itse löysi lapsuudessaan lukemisen ilon (komppaan). Eikä se tarkoita sitä, ettei hän olisi löytänyt muitakin lajityyppejä myöhemmällä iällä. On siis tärkeää, ettei kirjallisuuden kenttä liiaksi kapene ja muutu elitistiseksi, mikä karkottaisi lukijoita tehokkaasti.

Kauhu sitä paitsi vie lukijansa terveellä tavalla mukavuusalueen ulkopuolelle, ja ihminen tarvitsee sellaista ravistelua käsitelläkseen tunteitaan ja muita vaikeita asioita. Hautala totesi silti, että Suomen "kauhukirjailijat" mahtuvat edelleen yhteen komeroon, mutta ainakin kauhusta kehtaa nykyään puhua enemmän. Hän kertoi tällä hetkellä työskentelevänsä uuden romaanikäsikirjoituksen parissa, joka liittyy Leväluhdan muinaiskalmistoon, jota eivät arkeologit vieläkään osaa selittää. Kirjailijan ammatin etuihin kun kuuluu se, että saa keksiä asioille omat selityksensä. Hautalan seuraavaan kirjaan ei siis varmasti tarvitse pettyä.

Puhuin myös kirjailija Tiina Hautalan kanssa Haamu Kustannuksen myyntipöydässä ja menin kuuntelemaan, kun hän luki kaksi tarinaa uudesta kirjastaan Hotellien henget - Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista. Hautala on kiertänyt eri hotelleja Suomessa ja haastatellut niiden työntekijöitä heidän yliluonnollisista kokemuksistaan. Hyytäviä juttuja. Ei voi muuta sanoa.

Kjell Westön haastattelu veti salin niin täyteen, että tuoleja pitä haalia paikalle lisää. Minun on tunnustettava, etten ole lukenut Westöltä mitään, vaikka yksi teos on keikkunut omassa hyllyssä jo vuosikaudet. Ohjelman jälkeen kyllä mietin, että haluan lukea sen. Westö vaikutti oikein mielenkiintoiselta ja miellyttävältä henkilöltä. Hän kertoi rakkaasta musiikkiharrastuksestaan (hän soittaa bändissä Nyrok Dolls) ja siitä, miten hänen on täytynyt korjata elämäntapojaan terveellisemmiksi. Juominen ja kessuttelu ovat saaneet jäädä historiaan, ja nykyään reissuilla on aina mukana lenkkeilyvarusteet.

Westö myös eläytyy kirjoittamiseensa hyvin vahvasti ja on jopa kerran valvonut viisi vuorokautta, koska meni vähän liian syvälle tarinaansa. Se säikäytti hänet itsensäkin. Kirjoittaminen on ohjattua unta, totesi Westö.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti