29 toukokuuta 2014

Vaihtelu virkistää

Eilen illalla sain oudon vimman kirjoittaa kaikista projekteistani ensimmäistä, eniten vaiheessa olevaa fantasiatrillerisekamelskaa M&M. Viikot ovat menneet niin, etten ole mitään kirjoittanut, lukenut vain ja välistä mielessäni ihmetellyt olenko saanut kirjoittamisesta jo tarpeekseni. Lämpötilan pudottua maanantaina yli 20 astetta viikonlopun kesähelteistä, kylmä, sisuskaluja jäätävä tuuli on ajanut ihmisiä sisälle. Olen nukkunut paremmin, eilen päivälläkin vetäisin pienet torkut ja ehkäpä siitä syystä olin ihmeen virkeä vielä yhdeksän aikaan illalla. Menin tietokoneelle ja aloin vain kirjoittaa. Sain aikaan kolme sivua aivan uutta materiaalia ja lisäksi korjailin vähän entistä. Kokeilin yllättäen vaihtaa kerronnan yksikön ensimmäiseen persoonaan, vaikka yleensä inhoilen ratkaisua. Ehkä se toi kirjoittamiseen uutta kulmaa ja sai ajatukseni luistamaan, koska nyt pääsin erään ison jumikohdan ylitse, joka on haitannut koko tarinan etenemistä. Loppu minulla on ollut mielessä jo vaikka kuinka kauan, mutta palapelistä on puuttunut palasia. En ole tiennyt miten päähenkilö pääsee lopun maisemiin. Nyt tiedän, ja se tuntuu hienolta. Sain ihan uutta intoa tähän rakkaaseen ikuisuusprojektiini. Tällaista jes!- tunnetta olenkin pitkään kaipaillut. En usko, että minä-kerronta tuli tarinaan pysyäkseen kuvioissa, se tuntuu edelleen vähän luonnottomalta, mutta huomasin vaihtelun virkistävän.


Atorox-novellien lukeminen oli mukava urakka, jonka sain tiistaina päätökseen. Mielestäni oli helppo valita neljä suosikkiani ja laittaa ne paremmuusjärjestykseen, mutta loppujen novellien arvioiminen olikin haastavampaa. Joukossa oli kymmenisen kappaletta, joista en ollenkaan pitänyt ja jotka jätin kokonaan ilman pisteitä (on se hienoa päästä kritisoimaan muiden kirjoituksia, kun ei itsekään saa mitään kauhean järkevää aikaiseksi!). Kesällä äänestyksen voittajat julkistetaan Jyväskylän Finnconissa.

Vaikkei tämä sivu mikään kirjallisuusblogi olekaan, en voi olla vielä mainitsematta Ulla-Lena Lundbergin Jää- romaania, jonka luin loppuun parisen viikkoa sitten. Ensimmäisten sadan sivun ajan mietin vakavasti jättäisinkö koko kirjan kesken. Tuntui, ettei saaristolaisten arkielämä kiinnostanut ja teksti maistui puulta. Välillä meni monta päivää niin, että luin kaikkea muuta ja sitten pakotin itseni uudestaan tarttumaan Jäähän. Vähitellen päädyin tuntemaan, että kirjan kerronta oli kaikessa arkisuudessaan kaunista ja halusin tietää miksi kirja voitti kaksi vuotta sitten Finlandia-palkinnon. Tiesin tarinan olevan traaginen, osasin odottaa suurta onnettomuutta. Mielenkiintoista on, että kun vihdoin pääsin siihen asti, se silti yllätti. Olin ihan rikki ja puhki. Kaikki se alkuun tyhjänpäiväiseltä ja tylsältä tuntunut arjen kuvailu oli saanut minut varkain kiintymään päähenkilöön ja hänen perheeseensä. Myötäelin ja -kärsin kaikki tapahtumat ja ne jäivät minuun monen päivän ajaksi. Itse asiassa ne ovat vieläkin minussa. Se on suuren kirjan merkki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti