02 elokuuta 2013

Haaste, mikä ihana tekosyy

Haastavaa kirjoittamista- blogissa oli haaste, joka tarjosi loistavan tekosyyn paeta muutamaksi tunniksi kaikkea muuta tekemistä.

Tarinan alussa naapuriin muuttaa oudolta vaikuttava herrasmies. Muut kuusi elementtiä, jotka piti sisällyttää kertomukseen, aukenivat yksi kerrallaan tarinan edetessä. Aika odottamaton pläjäys tästä tuli, mutta hauskaa oli.


Talo oli ollut tyhjillään jo melkein vuoden, mutta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tasan kello kolme, sen pihaan ajoi musta mersu. Katja istui juuri sillä hetkellä keittiön pöydällä olevan läppärinsä edessä ja tuskaili keskeneräisen kirjallisuusesseen parissa. Tehtävä oli määrä palauttaa professorille seuraavana päivänä kello kolmeen mennessä, joten Katja oli tuskallisen tietoinen kahdentoista tunnin aikajanastaan.
      Outoon vuorokauden aikaan ja niskassa painavaan kirjoitusurakkaan nähden Katja tunsi itsensä yllättävän pirteäksi. Hän oli keittänyt juuri uuden kannullisen kaakaota ja lukenut läpi siihen asti kirjoittamansa kolme sivua. Sivusilmällään hän näki liikettä ulkona kadulla ja raotti varovasti verhoa. Pöpikin hyppäsi ikkunalaudalle ja kellistyi siihen kehräämään. Katja rapsutti valkoista kissaa korvan takaa ja hymyili sen huomionkipeydelle. Ulkona auton ajovalot viistivät maisemaa.
      Kaksiovinen, kiiltävän musta Mercedes Benz oli harvinainen näky niillä kulmilla. Katja raotti verhoa lisää ja nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Ylellisestä autosta nousi ensi katsomalta pieni lapsi, mutta sitten Katja tajusi, että se oli lyhytkasvuinen mies. Miehellä oli päällään musta maahan ulottuva takki ja päässään punainen lippalakki. Yhdistelmä oli varsin erikoisen näköinen. Mies alkoi lastata autosta ulos pieniä mustia muovipusseja, jotka näyttivät miniatyyrijätesäkeiltä. Sitten hän kantoi pussit aina kaksi kerrallaan sisälle taloon.
      Katja seurasi touhua nenä ikkunalasissa kiinni ja unohti sen takia esseensä kirjoittamisen. Kun pieni mies oli saanut kannettua kaikki muovipussinsa sisälle taloon, hän pysähtyi autonsa viereen ja näytti katsovan suoraan Katjan ikkunaan. Katja siirtyi vaistomaisesti kauemmaksi ja yritti pysyä niin liikkumattomana kuin mahdollista. Kun hän hetken päästä katsoi varovasti kadun toiselle puolelle, pienikokoinen mies oli kadonnut näkyvistä. Vain hänen kallis autonsa seisoi talon pihalla.
      Katja istui takaisin tuoliinsa ja kosketti läppärin hiirtä. Tietokoneen näyttö heräsi taas eloon ja sen kirkas valo tuntui hämärän jälkeen pistävältä. Katja oli juuri saanut luettua viimeisen kappaleen tekstistään, kun hän kuuli ovikellon soivan. Hän hätkähti ja katsoi tietokoneen kelloa. 03.17. Mikä sopimaton aika soittaa kenenkään ovikelloa, Katja ajatteli, mutta hiipi varpaisillaan eteiseen. Pöpillä oli tapana aina seurata ovelle, mutta nyt se pinkaisi vastakkaiseen suuntaan ja hävisi olohuoneeseen.
      Ovisilmässä ei näkynyt ketään ensi vilkaisulla, mutta kun Katja perääntyi pari askelta taaksepäin, ovikello soi toisen kerran. Katja vilkaisi silmään uudestaan ja näki nyt kaistaleen punaista lippalakkia. Tarvitsiko hänen uusi, pienikokoinen naapurinsa apua, kun hän tällaiseen aikaan seisoi hänen ovellaan?
      Kun Katja ei vieläkään avannut ovea, kuului pieni koputus. Katja veti henkeä ja päätti avata oven. Mies oli sentään häntä yli puolet lyhyempi, eikä luultavasti uskaltaisi yrittää mitään kummallista. Luultavasti.
      Mies katsoi Katjaa ylöspäin ja otti punaisen lakin päästään. Hänellä oli siististi kammattu, vitivalkoinen tukka ja hänen silmänsä näyttivät pihavalon loisteessa turkooseilta. Hän hymyili ujosti ja yllättäen kumarsi syvään.
      ”Hyvää alkavaa aamua. Nimeni on Konstantin Kukkonen ja täten ilmoitan ostaneeni kadun toisella puolella sijaitsevan kiinteistön.”
      Katja katsoi miestä hölmistyneenä.
      ”Minä olen Katja. Katja Härkönen.”
      Mies ei sanonut enempää, nyökkäsi vain ja ojensi Katjalle pienen, valkoisen kortin. Katja luuli sitä ensin tavalliseksi käyntikortiksi, mutta kun hän katsoi sitä, ei siinä ollut minkäänlaista tekstiä, ei edes kuvaa. Kortti oli tyhjä.
      Katja ei hämmästykseltään osannut tehdä muuta, kuin jäädä katsomaan, kun mies kääntyi ja käveli talolleen. Ylittäessään tietä mies pieraisi kuuluvasti, eikä näyttänyt olevan asiasta lainkaan hämillään. Katja vilkaisi vielä kerran saamaansa korttia ja pudisti päätään. Hän sulki ovensa ja meni takaisin keittiöön. Tyhjän käyntikortin hän laittoi mikron päälle ja istui sitten tietokoneensa eteen. Hän hädin tuskin enää muisti mitä oli kirjoittamassa.

Essee valmistui lopulta yhdeksän jälkeen aamupäivällä ja Katja oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Hän kömpi sänkyyn ja laittoi kännykkänsä herättämään puoli kahdelta.
      Herätessään Katja tunsi raajojensa painavan valvotun yön jälkeen. Hän oli nukkunut sikeästi, mutta tunsi ruumiinsa tarvitsevan pitempää lepoa. Hän nousi silti ylös saman tien ja kävi nopeasti suihkussa. Puettuaan päällensä hän paahtoi parit leivät itselleen ja joi ison lasillisen appelsiinimehua. Hän vilkaisi mikron päälle jättämäänsä muistoa yöllisestä kohtaamisestaan uuden naapurinsa kanssa ja hymähti itsekseen. 
      Linja-autossa istuessaan Katja mietti pientä miestä, joka ajoi upeaa mersua ja oli puheeltaan ja käytöstavoiltaan oikea herrasmies. Tyhjä kortti ja ilmavaivat eivät vain sopineet kuvaan mukaan. Katja toivoi, ettei joutuisi herra Konstantin Kukkosen kanssa kovin pian uudestaan tekemisiin.
      Iltapäivän kaksi luentoa menivät pikavauhtia ja Katja sai jätettyä viime tippaan jääneen esseensä professori Rantalalle. Siitä hyvästä hän kävi ostamassa itselleen isolla rahalla irtokarkkia ja mussutti niitä tyytyväisenä jo istuessaan linja-autossa matkalla kotiin.
      Postilaatikko oli tyhjä kuten tavallista, kun Katja kurkisti sen sisään. Hän toivoi aina saavansa kirjeen tai postikortin, mutta tiesi kyllä, ettei itsekään ollut kirjoittanut kenellekään mitään miesmuistiin. Posteljooni toi hänelle korkeintaan laskuja, toisinaan jonkun postimyyntikuvaston. Kun Katja avasi kotioveaan avaimella, hän tuli vilkaisseeksi portaan oikealla puolella olevaan kukkapenkkiin. Kesän jäljiltä kuihtuneiden orvokeiden ja petunioiden seassa pilkotti vihreä varsi, jota hän ei ollut ennen huomannut. Lokakuun alku oli outo ajankohta löytää kasvava kukka, mutta kun Katja kumartui katsomaan vartta lähempää, hän huomasi sen päässä selvän nupun. Lehdet olivat suippoja ja haarautuivat kuin käärmeen kieli. Ne kasvoivat symmetrisesti noin kaksikymmentä senttiä korkean varren molemmin puolin.
      Katja ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvia, mutta ei jaksanut ajatella asiaa enempää. Hän halusi pienille torkuille, koska tunsi itsensä vieläkin väsyneeksi.

Kello oli jo vartin yli kymmenen illalla, kun Katja heräsi. Hän ihmetteli miten oli nukkunut niin pitkään ja arvasi jo, ettei saisi aivan heti uudestaan nukuttua. Hän meni keittiöön ja keitti itselleen kaakaota. Verhon raosta hän kurkisti kadun toiselle puolelle, mutta outoa naapuria tai mitään muutakaan liikettä ei näkynyt missään. Talon pihassa ei ollut edes mustaa mersua.
      Pöpi raapi ulko-ovea ja naukui päästä ulos. Katja ei halunnut ensin päästää sitä, mutta kun se jatkoi metelöintiään, hän antoi lopulta periksi ja meni eteiseen. Kun hän avasi oven, kissa hyppäsi kynnyksen yli ulos. Se kuitenkin kääntyi heti ja meni tutkimaan kukkapenkkiä.
      Pihalamppu surisi ja sen valo vilkkui himmeästi. Katja kumartui katsomaan päivällä huomaamaansa kasvia ja hämmästyi. Se oli kasvanut monta senttiä ja nuppu oli auennut leveäksi, valkoiseksi kukaksi, jossa oli kolme y-kirjaimen muotoista terälehteä. Pöpi kiersi kukkaa edestakaisin, muttei koskenut siihen. Sekin näytti olevan ihan kummissaan.
      Katja haki sisältä taskulampun. Hän halusi nähdä kukan kunnollisessa valossa. Kun hän napsautti taskulamppuun valon, kukka meni salamannopeasti suppuun. Katja säikähti ja horjahti taaksepäin. Pöpi sähähti ja juoksi ennätysvauhtia takaisin sisälle. Katja mietti mitä tekisi ja sammutti taskulampun. Samalla hetkellä outo kukka alkoi uudestaan avautua. Se levitti hitaasti kolme terälehteään ja käänsi samalla varttaan vienosti. Kasvi ei selvästikään pitänyt kirkkaasta valosta.
      Katjalle tuli epämiellyttävä olo. Hän meni takaisin sisälle ja lukitsi ovensa huolellisesti. Sitten hän yritti etsiä internetistä tietoa kasveista, jotka reagoivat valoon. Hän ei löytänyt yhtäkään sen näköistä kukkaa, joka kasvoi hänen omassa kukkapenkissään. Lopulta hän luovutti ja katsoi pari elokuvaa Pöpin nukkuessa kerällä hänen vieressään sohvalla. Viideltä aamulla hän sai unen päästä kiinni ja nukahti.

Aurinko oli säikäyttänyt kukan takaisin nupuksi. Katja katsoi sitä epäluuloisena, kun käveli puolelta päivin postilaatikolleen ja totesi taas kerran jääneensä ilman postia. Hän ihmetteli miksi edes jaksoi käydä laatikolla joka päivä.
      ”Hei, eikö ollut edes laskuja?”, viereisen talon rouva Ruutu huikkasi hyväntuulisesti orapihlaja-aitansa takaa.
      Katja hymyili ja pudisti päätään.
      ”Ei, ei edes niitä.”
      ”Minäpä olin saanut jotain mukavaa. Katsos tätä!”
      Rouva Ruutu otti villatakkinsa taskusta pienen kortin, jonka keskellä oli kultainen sydän. Hän näytti sitä Katjalle ja hykerteli.
      ”Onpa söpö. Keneltä se on?”
      Rouva Ruutu kohautti olkapäitään ja hymyili entistä leveämmin.
     ”Ei aavistustakaan!”
      Katja vaihtoi vielä rouva Ruudun kanssa muutaman sanan, eikä muistanut milloin oli nähnyt naapuriaan yhtä iloisella päällä. Hänkin oli iloinen rouva Ruudun puolesta, mutta pienen, salaiselta ihailijalta saadun sydänkortin näkeminen sai hänet itsensä haikealle tuulelle. Hän muisti kyllä miltä ihailijapostin saaminen tuntui. Se sai kenet tahansa tuntemaan itsensä erityiseksi. Rouva Ruutukin tarvitsi sellaista. Katja mietti oliko kadun toiselle puolelle muuttaneella herra Kukkosella näppinsä pelissä. Se oli hyvin todennäköistä, mutta hän ei ollut viitsinyt ottaa asiaa puheeksi rouva Ruudun kanssa, koska tämä itsekään ei ollut maininnut miestä sanallakaan.
      Kultainen sydän toi Katjan mieleen Antonion. Hän oli aina jättänyt Katjalle pieniä kortteja ja lappuja mitä hassuimpiin paikkoihin. Joskus hän oli piirtänyt paperilapuille kuvia pienten runojensa oheen. Katja oli säästänyt niistä jokaisen. Ne olivat metallirasiassa vaatekomeron ylähyllyllä. Katja ei ollut pystynyt katsomaan niitä Antonion kuoleman jälkeen.
      Katja ehti juuri sulkea oven perässään, kun kyyneleet alkoivat virrata valtoimenaan hänen poskilleen. Hän tunsi murentuvansa ikävän alla ja lyhistyi sohvalle itkemään. Pöpi hyppäsi emäntänsä viereen ja puski häntä poskeen.
     ”Mitähän minä tekisinkään ilman minun omaa Pöpiä?”, Katja sanoi ja katsoi kissan keltaisia silmiä. Sen valkoisen turkin paijaaminen rauhoitti ja Katja lakkasi nyyhkyttämästä. Pöpi sulki silmänsä ja jatkoi kehräämistään.

Illalla Katjaa ei nukuttanut. Hänen unirytminsä oli kääntynyt ylösalaisin, eikä hänen tehnyt mieli mennä sänkyyn. Hän keitti kaakaota ja alkoi katsoa elokuvaa. Vartin yli kolme ovikello soi. Katja luuli äänen tulleen televisiosta, mutta kun se kuului lyhyen hetken päästä uudestaan, hän sulki television ja käveli eteiseen.
     Ovisilmässä näkyi taas pelkkä kaistale punaista lakkia. Tilanteessa oli jotain makaaberia, vaikkei Katja varsinaisesti pelännyt. Kun hän harkitsi mitä tekisi ja vilkaisi silmään uudestaan, hän näki naapurinsa astuneen taaksepäin. Herra Konstantin Kukkonen oli nyt ottanut lakin päästään ja hymyili.
     Katja avasi oven ja katsoi edessään seisovaa hymyilevää pientä miestä. Tämä kumarsi ja ojensi Katjalle kultaisen kirjekuoren.
     ”Olkaa hyvä ja lukekaa tämä tärkeääkin tärkeämpi kirje. Odotan teitä autolla.”
      Herra Kukkonen laittoi lakin päähänsä ja kääntyi kannoillaan. Katja huomasi vasta nyt, että musta mersu seisoi aivan hänen porttinsa edustalla.
      Katja jäi ulkoportaalle seisomaan ja avasi kirjekuoren niin nopeasti kuin osasi. Hänen kätensä tärisivät.

Rakas karviaismarjani,

Katjan ei tarvinnut muuta kuin lukea kirjeen kaksi ensimmäistä sanaa, kun hänen oli pakko istua alas. Häntä huimasi, eikä hän voinut pysäyttää kyyneleitään. Ne sumensivat hänen näkönsä ja tekivät kirjeen lukemisesta hankalaa. Antonio oli kasvitieteilijänä keksinyt hänelle aina hassuja lempinimiä. Kukaan muu ei tiennyt, että Antonio oli kutsunut häntä karviaismarjaksi.
      Katja pyyhki silmiään ja jatkoi lukemista.

toivottavasti Konstantin ei ole tehnyt mitään liian typerää tai outoa. Hän on hyvin erikoislaatuinen mies, mutta luotan häneen. Hän on ollut minulle korvaamaton tuki kuluneen puolen vuoden aikana.

Tunteet mylläsivät Kaislan sisällä. Miten niin puolen vuoden aikana? Antonio oli kuollut puolitoista vuotta sitten!

Aivan, en minä kuollut ole. Älä nyt suutu, en todellakaan suunnitellut mitään tällaista! Laboratorion räjähdys lavastettiin sen jälkeen, kun minut oli siepattu ja viety maan alle piiloon. Löysin tutkimustyössäni asioita, joita hallitus halusi pitää salassa. (Jos olet löytänyt oudon tulokkaan puutarhasta, tiedät jo osan koko jutusta.) Pääsin pakenemaan tasan kuusi kuukautta sitten. Piilouduin kiertävän sirkuksen junavaunuun ja siellä tapasin Konstantinin. Ilman häntä olisin varmasti jäänyt kiinni, koska minua etsitään resursseista tinkimättä. Halusin ottaa sinuun heti yhteyttä, mutten yksinkertaisesti uskaltanut. Pelkäsin, että he satuttaisivat sinua. Kerron lisää, kun tapaamme. Ota mukaan niin vähän kuin mahdollista ja seuraa Konstantinia. Pian meidän ei enää koskaan tarvitse olla erossa!

P.S. Antaisitko tämän takaisin Konstantinille, niin hän hankkiutuu siitä heti eroon.

Rakastan sinua. Antonio.  

Katja sujautti kirjeen takaisin kuoreen ja vilkaisi portaan vierellä kasvavaa salaperäistä kukkaa. Sen kolme valkoista terälehteä olivat taas auki, mutta varsi oli kääntynyt himmeästä pihavalosta poispäin.
      Katja käveli suoraan keittiöön ja pakkasi kannettavan tietokoneensa kangaskassiin. Kännykän ja lompakon hän työnsi samaan kassiin ja meni sitten takaisin eteiseen. Laitettuaan takin päällensä ja kengät jalkaansa, hän kutsui Pöpiä. Kissa kipitti heti hänen luokseen ja näytti ihmettelevän mistä oikein oli kyse. Katja nappasi sen kainaloonsa ja astui sen enempää viivyttelemättä ovesta ulos ja lukitsi sen perässään.
      ”Te olette nopealiikkeinen nainen”, herra Kukkonen sanoi, kun Katja istui hänen viereensä autoon.
      Katja ojensi hänelle kirjekuoren ja hän otti mustan takkinsa povitaskusta pitkänmuotoisen lasipullon. Sitten hän avasi auton oven, pudotti kirjekuoren asvaltille ja kaatoi koko pullon sisällön sen päälle. Katja ei nähnyt mitä tapahtui, mutta haistoi ilmaan lehahtavan tavattoman kitkerän ja epämiellyttävän hajun.
     ”Se siitä. Onko turvavyönne kiinnitetty?”, herra Kukkonen kysyi.
      Katja nyökkäsi ja mersun moottori murahti käyntiin. Pöpikin pysyi yllättävän rauhallisena hänen sylissään, kun auto kaasutti hurjaan vauhtiin. Se vain nosti vähän päätään ja katsoi ikkunan takana vilistävää öistä maisemaa.
      Konstantin huokaisi syvään.
      ”On oikeastaan harmillista, että lähdemme jo nyt, koska olin toivonut saavani tutustua lähemmin naapurissanne asuvaan hurmaavaan rouva Ruutuun. Olen aina pitänyt kypsemmistä naisista.”

 

1 kommentti: