17 kesäkuuta 2013

Normipäivä

Ankeahkon viikonlopun valopilkku oli se, että sain aikaiseksi lähteä itsekseni elokuviin pitkästä aikaa. Elokuvaksi valikoitui The Great Gatsby eli Kultahattu, koska se pyöri sopivimpaan aikaan. Täytyy myöntää, etten ole lukenut F. Scott Fitzgeraldin samannimistä romaania, enkä edes nähnyt siitä tehtyjä aiempia filmatisointeja. Tätä uusinta elokuvaa tähdittivät Leonardo DiCaprio ja Carey Mulligan ja he sopivat oikein hyvin salaisiksi rakastavaisiksi. Kohtaus, jossa Jay Gatsby (DiCaprio) näkee Daisyn ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, oli samalla aikaa huvittava ja koskettava. Loppu oli traaginen niin kuin asiaan kuuluu. En itse asiassa pidäkään tarinoista, joissa pettäjät elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Jos aina kuuntelee itsekkäästi mitä oma sydän sanoo, on vain realistista odottaa, että ongelmia tulee. Parasta antia elokuvassa olivat 1920-luvun autot, vaatteet ja kampaukset. Melkein tuli hinku itsellekin näpätä tukka lyhyeksi. Useammassa kuvassa vilahti nainen, jolla oli hämähäkinseittikuvioinen mekko, mutta en ole vielä löytänyt kuvaa netistä. Se oli vain niin ihku.

Lisäksi tulin räiskyvien bilekohtausten aikana miettineeksi jotain muutakin. Nimittäin sitä, miten elokuvissa aina ihannoidaan ryyppäämistä ja huumeiden käyttöä. Tai ei sitä aina sinällään ihannoida, koska kaikki tietävät mitä siitä seuraa, mutta on jännä miten loisteliailla väreillä se aina valkokankaalle maalataan. Kultahatussa ei mässäilty asialla enempää kuin missään muussakaan filmissä, ja näyttävät juhlat sopivat 1920-luvun henkeen ja elokuvan kertojahahmon mainitsemaan "löyhään moraaliin".


Muutama kuukausi sitten katsoimme elokuvan Dredd (uusin versio Judge Dreddistä) ja siinä tulevaisuuden huumekartellit tahkosivat rahaa SLO-MO-huumeella, joka saa käyttäjänsä ajantajun hidastumaan. Kohtaukset, joissa huumetta käytettiin, saatiin näyttämään suorastaan kauniilta, taiteellisilta! Olen aiemmin itse vitsaillut, että hidastettuna kaikki näyttää hienolta ja kyllä, se on vain niin juhlallista.

Ja kukapa ei olisi nauranut Kummelin Normipäivälle? En itsekään voi olla hekottamatta klassikkosketsille. Olen vain viime kuukausien aikana miettinyt päihteiden käyttöä ja sitä miten asia kuvataan viihteessä, koska lähisukulaisista löytyy jos jonkin sortin väärinkäyttäjää ja olen ihan läheltä nähnyt miten paljon se tuottaa perheessä kärsimystä. Olen siksi joutunut arvioimaan omia asenteitani aivan uusiksi. Suoraan sanottuna närkästyn, kun kuulen joidenkin selittävän suureen ääneen mitä kaikkea on törttöilty viikonloppuna, eikä edes muisteta puolia! Ja sitä pidetään aivan normaalina ja hyväksyttävänä. Pidin absolutisteja aiemmin tiukkapipoina, enkä itse sellaiseksi ole koskaan vielä ryhtynyt, mutta nykyään tunnen heitä kohtaan pelkkää ihailua ja sanon vain että hyvä hyvä!

2 kommenttia:

  1. Mielestäni elokuvissa pyritään esittämään päihteiden tms. käyttö sellaisena kuin se hahmoista tuntuu. Esim. Kultahatussa ollaan Nickin näkökulmassa, niin totta kai juhlat näyttävät naiviista nuorukaisesta elämää suuremmilta.

    Elokuva kuitenkin kritisoi hedonistista elämäntapaa ja näyttää sen seuraamukset avoimesti. Gatsbylle käy huonosti, ja Nickin maksa on muistaakseni hajalla, kun häntä hoidetaan parantolassa alkoholismista.

    Mielestäni on ok esittää päihteiden käyttö loisteessa, kunhan sitä seuraa raju todellisuus.

    PS. Dredd oli ensimmäisiä toimintaelokuvia pitkään aikaan, joissa näkyi pätevä naisprotagonisti ja pelottava naisantagonisti. Ja naisia ei oltu seksualisoitu juuri ollenkaan (vrt. Underworld & Resident Evil)!

    VastaaPoista
  2. Kultahatun bileet todellakin kuvattiin Nickin näkökulmasta (josta lääkäri myöhemmin käyttää sanayhdistelmää "morbidly alcoholic"), eikä asialla sinällään mässäilty. Todellisuus astui mukaan kuvaan ja tarinassa oli opetus. Loppu oli traaginen, eikä varmaan kenellekään jäänyt epäselväksi kannattiko moinen nautintohakuisuus vai ei.

    Dreddin Ma-Malla ei todellakaan ollut nahkapöksyjä jalassa. Siitä isot pisteet!

    VastaaPoista