10 helmikuuta 2013

Sharp Objects

Olen aikaisemmin ihmetellyt miksi niin monet rikoskirjojen päähenkilöt, oli kyseessä sitten toimittaja tai oikeuslääkäri tai rikosetsivä, ovat jonkin sortin päihteiden väärinkäyttäjiä. Nyt voin lisätä listaan Gillian Flynnin esikoisdekkarin Sharp Objects ja sen päähenkilön Camille Preakerin. Camille on reportteri, joka joutuu palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa Wind Gapiin kirjoittamaan juttua yhdestä murhatusta pikkutytöstä ja toisesta kadonneesta. Kun kadonnut tyttökin löydetään murhattuna ja hampaattomana (murhaaja vetää tyttöjen hampaat), kaupunkilaiset alkavat ostaa aseita ja asentavat oviinsa ylimääräisiä lukkoja sarjamurhaajan pelossa.

Päähenkilön älyttömästä viinan ja lääkkeiden kittaamisesta ja tavaksi muodostuvasta rattijuoppoudesta huolimatta pidin kirjasta. Tarinan edetessä lukijalle paljastuu kuinka paljon Camille on joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokemaan, ja sitä taustaa vasten viiltely ja jatkuva humalatila alkavatkin tuntua ymmärrettäviltä asioilta. Pidin myös siitä, kuinka tavattoman ankea pikkukaupunki Wind Gap on. Siis suorastaan karmivan ankea (mm. Stephen King on kehunut kirjaa).

Pikkutyttöjen murhaajan henkilöllisyys ei tullut kovin puun takaa, mutta motiivi oli kiinnostavampi. Loppukaan ei ollut onnellinen, vaan juuri niin ankea kuin tarinalle sopi, joten sanoisin, että Sharp Objects on paras dekkari, jonka olen vuoteen lukenut. Ainakin vuoteen. Pistin Gillian Flynnin kolmannen dekkarin Gone Girl kirjastossa tilaukseen, koska pidin hänen kirjoitustyylistään ja haluan lukea sitä lisää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti