06 syyskuuta 2012

Odelma


Luin tällä viikolla Katja Kaukosen esikoisromaanin Odelma. Ennakkoon en osannut odottaa juuri mitään muuta kuin takakannen lupaamaa myytillisyyttä. Kun odotuksia ei ole, on oikeastaan vielä mukavampaa huomata, että pitää kirjasta todella paljon ja näin kävi Odelman kanssa.

Wsoy
 Joki on kuljettanut naista pitkään.
Hän herää sen pengermällä ja repii itsensä maasta kuin sammaleen.
Harmaalle pellolle hän jättää jälkeensä vihreän vanan, kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma.
Hän raahautuu tutulle ovelle, asettuu taloksi ja tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.


Jo pelkästään kirjan kieli on lumoavaa. Elottomat asiat saavat elämän. Sumu, joki, pimeys. Todella kiehtovaa! Tarina on vaikeaselkoinen, mutta koska satun pitämään mysteereistä, se vain lisäsi kirjan arvoa.

Freydman muisti, mitä epäily teki, se pureutui syvälle ihmiseen ja kaivoi vauhdilla tunneleitaan, etsi mutta ei koskaan löytänyt. Hiljalleen se koversi koko kehon, jauhoi hampaissaan pala palalta, täytti tyhjän tilan ja asettui taloksi. Ei se aiheuttanut kipua, mutta ihminen kävi levottomaksi, kun oli yhtäkkiä pelkkä majatalo. Hutera rakennus, joka ei saanut nukuttua, lausui kummallisia kysymyksiä, sai osakseen outoja katseita, alkoi epäillä, romahti tai vetäytyi vieraalle maalle, muuttui muukalaiseksi myös itselleen. 

Odelman voin lukea toisenkin kerran ja jään mielenkiinnolla odottamaan Katja Kaukosen tulevia romaaneja.

Tästä kirjasta tuli mieleen taiteilija Samuli Heimosen työt.



 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti