06 elokuuta 2012

Hirviöitä ja kuolleita leluja

Vähän kirja-asiaa.

Ostin itselleni lahjaksi viime viikolla Siobhan Dowdin alkuperäisideaan perustuvan, mutta Patrick Nessin kirjoittaman ja Jim Kayn kuvittaman kirjan A Monster Calls. Luin kirjasta sattumalta, koska se voitti tänä vuonna arvostetun lastenkirjallisuuspalkinnon Carnegie-mitalin, ja tilasin sen sitten. Tarinan päähenkilö on Conor O'Malley, jonka äiti on kuolemaisillaan syöpään, ja jonka luokse eräänä yönä ilmestyy hirviö, joka haluaa kertoa hänelle muutaman tarinan. Tarina on hyvin koskettava ja mustavalkoinen kuvitus on hieno, joten kokonaisuus on sekä kaunista katsottavaa, että luettavaa!

Siobhan Dowd and Patrick Ness A Monster Calls
A Monster Calls Illustration
A Monster Calls Illustration

Fantasiakirjojen ohessa kahlaan edelleen dekkarien loputtomassa suossa ja etsin valaistumista kysymykseen mikä tekee rikostarinasta julkaisemisen arvoisen?

Olen parin viime viikon aikana lukenut kaksi dekkaria. Ensimmäinen niistä oli Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja.

Olen aiemmin lukenut Läckbergiltä hänen esikoisromaaninsa Jääprinsessa, joka oli hyvä ja jäi sen verran mieleen, että luin mielelläni kirjailijan kolmannen rikosromaanin. Kivenhakkaaja sekoittaa kätevästi nykyistä ja mennyttä, ja tapahtumat sijoittuvat tietenkin edelleen Fjällbackaan. Aivan alussa merestä löytyy hukkunut tyttö ja kun rikoksen tausta alkaa hahmottua, sen juuret vievätkin 1920-luvulle. Tarina oli mielenkiintoinen ja Läckberg kirjoittaa hyvin, joten kaiken kaikkiaan kirja saa minulta hyvät pisteet. Mielestäni kirjassa on omistettu aivan liian monta sivua päähenkilöiden tunne-elämän kuvaamiseen. Se tuo tarinaan tiettyä todenmukaisuutta, mutta ei oikein uppoa minuun. Itse keskityn mieluiten itse rikoksiin, kuin päähenkilön synnytysmasennukseen ja sen sen sellaiseen. Kirja myöskin loppui todella ovelasti siten, että päähenkilön sisar teki jotain rajua ja oletetaan lukijan pakosta etsivän kirjailijan seuraavan romaanin käteensä, jotta saa tietää miten siskon käy. Ei oikein toimi minulla, mutta ovelaa siitä huolimatta.

Toinen dekkari jonka sain eilen luettua oli espanjalaisen Antonio Hillin esikoisromaani Kuolleiden lelujen kesä.
Kuolleiden lelujen kesä
Otava

Kirjailijaa kuvataan Espanjan Stieg Larssoniksi ja kirjan oikeudet myytiin seitsemään maahan jo ennen sen julkaisua. Siksi oli hyvin valitettavaa todeta, että tarina oli ihan tylsä. Päähenkilö on argentiinalainen komissario Hector Salgado, jonka vaimo on jättänyt naisen takia ja jolla on murrosikäinen poika, ja joka on piessyt pahan päiväisesti erään rikollisen. Ensinnäkään päähenkilö ei ole mitenkään kiinnostava. Hänen työparinsa konstaapeli Leire Castro on raskaana ja pohtii asiaa koko kirjan alusta loppuun, ja ehtii välillä vetää kunnon röökit vaikka silti kieltäytyy juomasta alkoholia... (Kaikki polttavat kirjassa kuin korsteenit, mikä sinänsä ei ole kummallista kun kyse on tosiaan Barcelonasta.) Itse rikostarinakaan ei ollut kummoinen, jotenkin kiinnostukseni uupui jo pian, enkä itsekään ollut kiinnostunut selvittämään nuoren miehen yllättävää ikkunasta putoamista, joten en usko lukevani Hillin tulevia kirjoja. En myöskään usko, että vasta kaksi vuorokautta kuolleena ollut ruumis alkaisi haista niin voimakkaasti, että se haisisi asunnosta rappukäytävään asti, en, vaikka Barcelonassa on yli 30 astetta lämmintä kesällä. Joku voi korjata, jos olen täysin väärässä.


Mitä opin: Mainostuksella ja oikeilla suhteilla on silti mahdollista saada kirjansa julkaistua ja kaupiteltua ulkomaille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti