01 heinäkuuta 2012

Memento mori

Päätimme jo monta viikkoa sitten, että meidän on hankittava liitutaulu, jolle rustataan ylös kaikki mitä pitää viikon aikana saada aikaan. Laskujen maksua, jne jne asioita jotka jäävät aina aivojen perimmäiseen nurkkaan ja unohtuvat. Näin ihan söpön liitutaulun paikallisen sisustusliikkeen ikkunassa, mutta se maksoi melkein 300 kruunua, eikä ollut ihan NIIN söpö kuitenkaan, joten kävelin ulos liikkeestä mitään ostamatta. Kulta kantoi sitten kotiin tuollaisen valkoisen taulun johon kirjoitetaan tussilla. Muuten hyvä, paitsi että se tussi oli kuollut ja kuivunut kauan sitten...nyt pitäisi lähteä hakemaan jostain uutta mustaa tussia ja varmistaa, ettei vahingossa osta permanent-sellaista. Suomessa opettaja onnistui yhden kerran pilaamaan taulun sillä tavalla. Vaikka kaipa sen saa hangattua pois vaikka asetonilla. Ei siitä sen enempää muuta kuin että löysin aika vängän vaihtoehdon klassiselle liitutaululle: liitukallo!Tuon kanssa ei ole sitäkään ongelmaa, että mihin kohtaa seinää se pitää ripustaa. Se saa olla keskellä pöytää ja siihen raapustetaan mikä mieltä painaa. Loistavaa.

iamhome shop
Pääkalloista tulee useimmille mieleen kuolema, vaikka ilman niitä ei olisi kai elämääkään. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ennen kaikkea se edustaa kaunista ja samalla käytännöllistä suunnittelua. En ihaile kuolemaa millään tavoin, vaikka kalloista siis pidänkin. Meidän olohuoneen nurkassa seisoo luuranko ja kirjahyllyssä on kaksi kallojäljitelmää, yksi aikuisen ja yksi vastasyntyneen vauvan.

Taiteessa kallot edustavat usein Memento mori- teemaa eli nimen omaan sitä, että meidän pitäisi muistaa oma kuolevaisuutemme. Aihe on yleinen varsinkin vanhassa ns. kristillisessä taiteessa, mikä on jotenkin traagista, koska eikö uskonnon pitäisi ennen kaikkea antaa toivoa ja lohtua ihmisille? Maalauksissa on kuvattu kallojen lisäksi tiimalaseja ja kuoleman tansseja, joissa luurangot tanssivat kehässä tai johdattavat ihmisiä kohti hautaa. Elämän rajallisuuden tajuaminen voi olla hyvä siinä mielessä, että silloin osaa olla kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä ja yrittää elää mahdollisimman hyvällä tavalla. Se voi myös olla huono asia, jos se painaa ihmistä alas, saa pelkäämään kuolemaa tai saa ihmisen ottamaan turhia riskejä ja tekemään typeryyksiä. Siis ihan oikeita typeryyksiä, ei vain tukan värjäämistä siniseksi tai jotain muuta viatonta, vaan sellaisia juttuja joista toisetkin voivat joutua kärsimään tai jotka pahimmillaan lyhentävät sitä ennestään jo lyhyttä elämää. Sellaista Follow your heart- tyyppistä paskaa.

Post mortem-valokuvaustakin kutsutaan joskus nimellä Memento mori. 1800-luvulla kameran yleistymisen jälkeen ihmiset alkoivat valokuvauttaa juuri edesmenneitä perheenjäseniään. Meidän on hyvä kauhistella silloista tapaa silmät ristissä, mutta silloin se merkitsi keinoa muistaa kuollutta rakasta ihmistä. Kyse ei niinkään ollut siitä, että haluttiin muistuttaa elämän lyhyydestä, vaan siitä että haluttiin säilyttää kuolleen muisto mahdollisimman elävänä. Kun ihminen kuoli, piti nopeasti saada valokuva ruumiista. Se oli viimeinen mahdollisuus ikuistaa henkilö ennen kuin ruumis alkoi mädäntyä. Oikeastaan täysin luonnollinen reaktio. Ei haluttu päästää kokonaan irti rakkaasta. Harvalla oli varaa maalauttaa itsestään muotokuvaa, eikä kameroita vielä ollut juuri kenelläkään yksityisomistuksessa. Varsinkin vanhemmat kuvauttivat kuolleita lapsiaan. Heistä otettiin jopa perhekuvia, joissa muu perhe oli kuolleen ympärillä ja ruumis oli puettu hienoihin vaatteisiin ja tuettu istumaan.

Victorian era post-mortem family portrait/ Wikipedia


Boy holding his dead sister. The Thanatos Archive
The Thanatos Archive
 Lasten kuolleisuus oli siihen aikaan korkea ja muutenkin ihmisten keski-ikä oli huomattavasti alhaisempi kuin nykyään. Kuolema jouduttiin hyväksymään aivan eri tavalla, koska se oli tavallinen asia, jota vastaan ei useinkaan voitu taistella. Muistan lukion historian opettajan joskus kertoneen, että ihmiset eivät oikein uskaltaneet kiintyä lapsiinsa, ennen kuin lapset täyttivät viisi vuotta tai enemmän, koska siihen asti vain katsottiin ja odotettiin jäävätkö he henkiin. Ei ollut olemassa yksinkertaisiakaan antibiootteja ja nykyään vaarattomina pidetyt tartuntataudit tappoivat ihmisiä koko ajan. Jos nykyään meillä päin kuolee nainen synnytyksessä, tai nuori lapsi, se on etusivun uutinen ja syyllistä moiseen hoitovirheeseen ja katastrofiin aletaan heti metsästää. Olemme edelleen kuolevaisia, mutta koska lääketiede on kehittynyt niin valtavasti ja tarjoaa tehokkaita keinoja kuoleman lykkäämiseen, kuolemasta on tullut entistä vastenmielisempi asia. Meidän maissamme ei ole edes tapana pitää arkkua auki hautajaisissa, joten hyvin harva on koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

On hyvä muistaa oma rajallisuutensa, mutta se ei saisi syöstä meitä epätoivoon, eikä toisaalta järjettömiin riskinottoihin ja siihen, että yrittää väkisin elää elämäänsä täysillä koko ajan. Kohtuus kaikessa. Luin jostain hyvän sananlaskun: Kun tunnet olevasi maailman onnellisin ihminen, mene hautausmaalle. Kun tunnet olevasi onnettomin, mene sinne uudestaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti