08 maaliskuuta 2012

Rotinkaisten kosto


Novelli
Jokin kutitti Pekan nenää, kun hän alkoi taas palata hereillä olevien kirjoihin. Hän raotti hitaasti silmiään, jotka tuntuivat paksuilta. Silmäluomia liimasi kiinni toisiinsa kuivunut rähmä. Pekan olisi tehnyt mieli hieroa niitä, mutta kun hän yritti nostaa käsiään, hän huomasi ettei kyennyt liikahtamaankaan. Hän makasi selällään kovalla lattialla. Katossa roikkui himmeä hehkulamppu, joka valaisi harmaata betonikattoa ja seiniä. Haju oli tunkkainen. Hän sulki silmänsä ja yritti muistaa missä oli. Olihan sitä ennenkin herätty mitä oudoimmista paikoista, joten ei tämä kerta olisi yhtään sen pahempi. Hän vakuutteli itselleen, että jos hän vain pysyisi rauhallisena, hän muistaisi pian kaiken ja pääsisi taas jaloilleen.
  Nenänpäätä kutitti taas. Tällä kertaa vähän enemmän, mutta Pekan kädet oli sidottu sivuille näkymättömin köysin. Tunne vahvistui. Nyt se tuntui poskellakin. Jokin selvästi käveli hänen kasvoillaan. Pekan hengitys kiihtyi, vaikka hän edelleen yritti pysyä rauhallisena. Nyt se jokin kutitti taas hänen nenäänsä ja hän avasi silmänsä. Katseen tarkentaminen oman nenän päälle ei kuitenkaan onnistunut ja hänen silmiinsä sattui. Jonkin pienen harmaan hahmon hän onnistui silti huomaamaan. Hän ei pitänyt lainkaan hämähäkeistä, eikä sen puoleen muistakaan rotinkaisista, joten hän korahti onnettomana: ”Hämähäkki saatana!” Hän ei edelleenkään kyennyt nostamaan käsiään tai liikkumaan, joten hän yritti puhaltaa niin kovaa kuin pystyi, ja siten pelästyttää pienen tunkeilevan ötökän pois.
  Puhaltelunsa lomasta hän kuitenkin kuuli pitkän vihellyksen. Se tuntui tulevan pienestä oliosta hänen nenänsä päällä. Sitten pieni sihisevä ääni sanoi: ”Minähän sanoin, että hänet pitäisi tappaa!”
  Pekka lopetti säikähtäneenä puhaltamisen ja unohti vähäksi aikaa hengittämisen kokonaan.
”Hämähäkki? Hämähäkki?? Kuulitteko mikä moukka!” ääni jatkoi sihisten ja Pekka oli kuulevinaan suhinaa ja sihinää muualtakin ympäriltään.
  ”Näytänkö minä muka hämähäkiltä?” ääni kysyi pilkallisesti ja epäselvä hahmo heilui Pekan nenän päällä edestakaisin. ”Kuuluisivatko nämä pitkät sorjat raajat muka hämähäkille? Ja katsopa takamustani. Näetkö kehruurauhasia missään? Mietipä siis uudestaan ja mieti tarkkaan. Olenko minä hämähäkki?”
  ”Mitä helvettiä?” Pekka kivahti.
  ”No sitä helvettiä, että vaikkei minulla olekaan myrkkyhampaita, koska en siis ole hämähäkki, olen täysin pystyväinen tuottamaan sinulle tuskaa!” olio sihisi ja Pekka tunsi pienen terävän pistoksen nenänpäässään.
  ”Ai!” hän huusi ja hänen silmiään kirveli.
  ”Olen lukki, ettäs tiedät ja muistat! Ja voin pureskella sinua vielä niin kauan kuin haluan ja jaksan, ja usko pois minähän jaksan.”
  ”Hyvä on, pyydän anteeksi! En tiennyt että hämähäkki ja lukki ovat eri asia”, Pekka sanoi ja tunsi heti toisen terävän pistoksen nenänpäässään.
  ”Mistäs sinä simpanssi mitään tietäisitkään!” lukiksi itsensä todistanut olio sähähti.
  ”En minä mikään apina ole!” Pekka väitti vastaan.
  ”Vai niin, en tiennyt että ihminen ja simpanssi ovat eri asia”, lukki piikitteli.
Pekka tunsi lisää pieniä askeleita kasvoillaan.
  ”Miten minusta tuntuu, että sinulla on jotain hämähäkkejä vastaan?” kysyi uusi vieras ääni. Se kuulosti käheältä.
  ”Ei suinkaan serkkuseni”, lukki vastasi. ”Te hämähäkit olette vain...erilaisia.”
  ”Tuota juuri tarkoitin!” käheä ääni vastasi äkäisenä.
  ”Te olette vähän ronskin maineessa. Me lukit taas olemme hienostuneempia omalla vaatimattomalla tavallamme. Siinä kaikki.”
  ”Vaatimattomalla tavalla? Sanoisin pikemminkin että alkeellisella!”
Lukki päästi taas pitkän loukkaantuneen vihellyksen. ”Ettäs kehtaatkin! Itse olet tuollainen karvainen paksuperse ja ihmettelet vielä miksi kaikki kammoavat teikäläisiä!”
  ”Tässä vahvassa ruumiissa piilee raakaa voimaa, joka päihittää sinunlaisesi narujalan mennen tullen! Paksu muka! En minä mikään koppakuoriainen sentään ole!” käheä ääni puolustautui saman tien.
Kolmas outo ääni nousi kuuluviin ja suurikokoinen torakka kiipesi rauhallisesti Pekan korvan ylitse ja asettui hänen poskelleen.
  ”Jos jotain paksua haluatte löytää, niin kuunnelkaahan omia puheitanne!” se täräytti.
Pekka oli jo varma siitä, että oli menettänyt järkensä. Ötökät jatkoivat kinasteluaan ja hän muisteli kuinka monta mielenvikaista sukulaista hänellä oli, ja ketä hän ensisijaisesti voisi syyttää kelvottomista geeneistään ja onnettomasta tilanteestaan.
  Neljäs näyttelijä ilmestyi näyttämölle jona edelleen toimi Pekan naamataulu. Pitkä kiiltävä tuhatjalkainen kiipesi mutkittelevaan tapaansa Pekan ohimolle ja siitä lopulta keskelle hänen otsaansa.
  ”Ystävät rakkaat, eiköhän tässä ole kinasteltu riittävästi”, tuhatjalkainen sanoi ja muut rotinkaiset hiljenivät.     ”Emme saa unohtaa miksi oikeasti olemme täällä. Meidän on päätettävä mitä teemme tälle ihmissuvun viimeiselle edustajalle.”
  Pekka oli edelleen vaipuneena omiin epätoivoisiin ajatuksiinsa, mutta tuhatjalkaisen lausumat sanat hän kuuli pelottavan tarkasti.
  ”Miten niin viimeiselle edustajalle?” hän huusi kysymyksensä ilmoille, niin että hänen kasvoillaan oleskelevat ötökät saivat pidellä kiinni etteivät olisi pudonneet.
  ”Kuten näette, meillä on vielä paljon keskusteltavaa. Emme ole vielä edes kertoneet tälle pololle mitä on tapahtunut”, tuhatjalkainen sanoi, eikä huomioinut Pekan kysymystä.
  ”Miten niin mitä on tapahtunut?” Pekka tuskastui uudestaan.
Tuli aivan hiljaista.
  ”Eli minä taidan olla se joka saa selittää kaiken”, tuhatjalkainen huokaisi. Sitten se siirtyi sulavasti Pekan otsalta nenänvartta pitkin nenänpäälle ja pukkasi tieltään lukin. Lukki puhisi ilmoille muutaman hiljaisen kirouksen ennen kuin siirtyi ja luovutti nenänpääpaikan tuhatjalkaiselle.
  Tuhatjalkainen asetteli itsensä juhlallisesti Pekan nenänpäälle, mutta vaikka Pekka kuinka yritti, hän ei saanut silmiään tottelemaan itseään, eikä hän pystynyt näkemään muuta kuin oudon tumman pisteen, joka liikkui hänen nenällään.
  ”Niin”, tuhatjalkainen aloitti. ”Lyhyesti sanottuna tilanne on seuraavanlainen: maailmanloppu tuli. Ja meni. Sinä olet viimeinen elossa oleva ihminen. ”
  Pekan sydän hakkasi niin että hän tunsi sen ohimoissaan. ”Nyt puhut kyllä paskaa!” hän huudahti ja kieltäytyi uskomasta sanaakaan.
  ”Ymmärrän, että se on vaikea hyväksyä, mutta mietipä vähän tilannetta”, tuhatjalkainen sanoi ja jos Pekka olisi pystynyt kunnolla näkemään sen, hän olisi nähnyt sen nostavan etupäänsä ilmaan ja heiluttelevan pieniä jalkaparejaan. ”Minä olen tuhatjalkainen ja sinä olet ihminen, ja me keskustelemme paraikaa. Eikö jo pelkästään se ole melko epätodennäköinen asetelma?”
  ”Tämä on unta. Kyllä! Tämä on pelkkää unta!” Pekka hihkaisi ja uskoi siihen jokaisella solullaan. Hän puristi silmänsä kiinni, ja päätti laskea kymmeneen ja pakottaa itsensä heräämään tästä kauheasta painajaisesta. Hän ehti laskea vain kuuteen, kun hän tunsi kirpaisevan pistoksen nenänsä päässä. ”Ai”, hän huusi ja joutui taas avaamaan silmänsä.
  ”Siinä vähän unta sinulle!” kuului lukin ilkeä ääni.
  ”Ja väittää itseään hienostuneeksi”, hämähäkki mutisi hädin tuskin kuuluvasti ja Pekka tunsi sen koputtavan yhdellä jalallaan hänen poskeaan.
  ”Kiitos lukki tästä”, tuhatjalkainen huokaisi ja mulkaisi lukkia. Sitten se kääntyi takaisin Pekan puoleen ja sanoi: ”Voin siis vakuuttaa sinulle, että olet hereillä, etkä näe unta. Nyt meidän pitää päättää mitä teemme sinun kanssasi.”
  ”Tapetaan se!” kuului taas lukin päättäväinen ääni.
  ”Siitä saisi kyllä syötävää useammaksi päiväksi”, torakka tuumi.
Pekka kuuli pieniä suhisevia ääniä ympäriltään ja alkoi vähitellen tajuta olevansa pahassa pulassa. Hänen oli pakko sanoa jotain.
  ”Hei kaverit, minulla on vielä kysymyksiä!” hän huudahti ja kaikki hiljenivät taas.
  ”Mitä haluaisit kysyä?” tuhatjalkainen kysyi.
  ”No vaikka sitä miten maailmanloppu tuli?”
  ”Ei kai se niin vaikeaa ole arvata?” hämähäkki otti osaa keskusteluun. ”Te ihmiset olette tuhonneet toisianne niin kauan kuin olette olleet olemassa.”
  ”Se oli ilmastomuutos?” Pekka sanoi lannistuneella äänellä, mutta jatkoi sitten: ”Ei, vaan sen täytyi olla ydinsota, koska se tapahtui niin äkkiä. Ja jos se oli ydinsota, USA oli varmasti yhtenä osapuolena. Ne pirulaiset!”
  ”Ja Venäjä”, sanoi tuhatjalkainen.
  ”Ja Pohjois-Korea”, sanoi lukki.
  ”Ja Kiina”, sanoi hämähäkki.
  ”Ja Papua-Uusi-Guinea”, lisäsi torakka ja sai samantien terävän kopautuksen hämähäkiltä.
  ”Hetkinen”, sanoi Pekka jonka epäilykset heräsivät taas. ”Ei kai Papua-Uudella-Guinealla mitään ydinaseita ollut?”
  ”Se tuli kaikille yllätyksenä” , tuhatjalkainen virkkoi hartaalla äänellä ja kaikki ötökät nyökyttelivät.
Pekan ajatukset menivät keskenään solmuun. Hän yritti muistaa missä kohtaa kartalla Papua-Uusi-Guinea oli sijainnut ennen sotaa, mutta tajusi sitten ettei sillä enää ollut mitään väliä. Hän ei koskaan enää näkisi äitiään tai siskoaan ja kaikki kaveritkin olisivat poissa. Kavereita nyt ei ollut alunperinkään kovin montaa, mutta hänen olisi pitänyt osata arvostaa heitä enemmän kun siihen oli vielä mahdollisuus. Olisi pitänyt pyytää anteeksi aina kun oli vähänkin siihen syytä ja olisi pitänyt halatakin enemmän. Kyyneleet kihosivat väkisin hänen silmiinsä. Kai se Papua-Uusi-Guinea oli jossain Australian suunnalla, Pekka mietti. Mokomat kusipäät!
  Tunteiden kupliessa pinnan alla, eräs kysymys kuitenkin vaivasi Pekkaa. ”Mutta mistä te muka tiedätte, että minä olen viimeinen ihminen koko maapallolla?” hän kysyi.
  ”Tuhatjalkainen vaihtoi asentoaan vaivautuneen oloisena, ja lukki ja hämähäkki tuijottivat toisiinsa sanomatta mitään. Torakka hyytyi paikoilleen niille sijoillensa.
  ”Eikö ole muka mahdollista, että muissa kaupungeissa on eloonjääneitä?” Pekka kysyi uudestaan.
  ”Miksi me valehtelisimme sinulle?” tuhatjalkainen kiirehti vastaamaan.
  ”Niin mutta kerro sitten miten te tiedätte kaiken”, Pekka vaati. ”Onko teillä muka jotain telepaattisia kykyjä tai feromoneja joiden avulla pystytte viestimään keskenänne välimatkoista riippumatta?”
  ”Tietenkin on”, tuhatjalkainen sanoi yksikantaan.
  ”Siis mitä on?” Pekka tuhahti.
Syntyi taas lyhyt hiljaisuus, jonka keskeltä Pekka oli kuulevinaan pienen pientä supinaa.
  ”Kyllä. Meillä on telepaattisia feromoneja”, tuhatjalkainen sanoi lopulta.
  ”Mitä?!” Pekka huusi ja sai uutta pontta itsensä puolustamiseen. ”Nyt keksit ihan höpöjä! Ei sellaisia ole olemassakaan kuin telepaattisia feromoneja!”
  Tuhatjalkainen naksutti leukojaan ja huojui edestakaisin. Hämähäkki naputteli Pekan poskea jaloillaan ja lukki piti taas kummallista sihisevää ääntä. Torakka joka oli pysytellyt liikkumatta koko ajan sanoi lopulta: ”Ei meidän tarvitse sietää tuollaista vähättelyä ja ylenkatsetta. Sitä saimme osaksemme aivan tarpeeksi kun ihmiset olivat vielä vallassa.”
  Kaikki tuntuivat yllättyvän torakan mielenilmauksesta, mutta saman tien se sai sanoilleen lukemattomia kannattajia joiden pienet suosionosoitukset kaikuivat yhtenä äänenä kaikkialla huoneessa.
  ”Tapetaan se!” lukin ääni ylitti kaiken muun surinan ja sirityksen.
Pekka ehti jo katua sanojaan, koska tajusi taas pahentaneen omaa tilannettaan.
  ”Torakka on tässä aivan oikeassa”, tuhatjalkainen sanoi. ”Kuinka monta kertaa olemmekaan kuulleet sanat se oli vain joku ötökkä! Tai ei se ollut muuta kuin joku rotinkainen!”
  Huoneen seiniltä alkoi taas kuulua rytmikästä raksutusta ja rotinaa. Pekka oli pahasti alakynnessä. Hän yritti taas ponnistaa voimiaan ja liikuttaa itseään, mutta mitään ei tapahtunut. Varpaissaan hän kuitenkin tunsi pientä pistelyä ja toivo heräsi heti hänen mielessään.
  Seiniltä ja katosta kuuluvat äänet hiljenivät äkisti kun tuhatjalkainen huudahti: ”Jo riittää! Jo riittää tällainen kohtelu!” Sitten se käännähti takaisin Pekan silmiin päin. ”Te ihmiset olitte maapallon itsekkäimpiä eläimiä. Aina hakemassa vain omaa etuaan ja tallomassa muita. Valitettavasti uhreiksi jouduimme kaikkein tavallisimmin me rotinkaiset. Ette koskaan tajunneet, että meilläkin on paikkamme ja omat oikeutemme, ja että todellisuudessa olemme elintärkeä osa ekosysteemin perustaa! Kaiken huipuksi kutsuitte meitä yksinkertaisiksi ja jopa alkeellisiksi, mutta kerro minulle osaatko sinä lentää tai kutoa hienoa silkkiä? Osaatko sinä valmistaa hunajaa tai taidokasta paperia? Pystytkö sinä suunnistamaan auringon UV-säteilyn avulla tuhansien kilometrien matkoja? Pystytkö sinä kasvattamaan uuden raajan itsellesi jos vanha lähtee irti?”
  Pekka nielaisi ja tunsi nahoissaan kymmenien tuhansien silmien tuijotuksen. Hän ei sanonut mitään, mutta myönsi hiljaa mielessään, ettei kyennyt tekemään yhtäkään tuhatjalkaisen luettelemista asioista. Hän aikoi ensin avata suunsa ja mainita avuikseen kyvyn puhua ja ajatella loogisesti, mutta nielaisi ajatuksen samantien, koska tajusi sen olevan vähintäänkin älytön argumentti tilanteeseen nähden.
  Hiljaisuus alkoi tuntua yhä painostavammalta ja Pekka tunnusteli varpaitaan. Kunpa hän vain pystyisi liikkumaan! Varpaissa tuntui vieläkin pistelyä ja tunto oli selvästikin palaamassa niihin. Pekka jännitti lihaksiaan ja pystyi liikauttamaan vasenta isovarvastaan. Voitonriemu valtasi hänet ja hän oli taas toiveikas siitä, että pääsisi pian jaloilleen. Pieni vihlaiseva nipistys nenänpäässä riitti keskeyttämään hänen valmistautumisensa pakoon.
  ”Siinä sinulle!” lukin ääni kuului heti nipistyksen perästä.
  ”Sano meille kuka on oikeasti alkeellinen?” hämähäkki säesti.
  ”Nyt riittää tämä pelleily ja uskaltakaapas purra minua vielä kerran!” Pekka puhisi ja tunsi jo oikeankin isovarpaansa liikkuvan hieman.
  ”Tai mitä?” tuhatjalkainen kysyi ja kaarsi varttaan uhkaavampaan asentoon.
  ”Tai minä tapan teidät kaikki!” Pekka karjaisi. ”En minä osaa lentää tai kutoa, mutta olen aika paljon teitä isompi!”
  Torakka tirskahti ensimmäisenä nauruun ja sen perässä kaikki muutkin rotinkaiset.
”Tyypillinen ihminen!” tuhatjalkainen totesi kun pahin naurunremakka oli laantunut. ”Mielessä tietenkin tappaminen, mikäs muukaan.” Se kääntyi ja vaelsi nenänvarren puoleen väliin melkein Pekan silmien väliin asti. ”Siinä te ihmiset, sinä mukaan lukien, olette toden totta kunnostautuneet.”
  Sitten tuhatjalkainen kääntyi ja sujahti takaisin Pekan nenänpäälle. ”Pyydän saada kuulla raportin tämän kyseisen ihmisen toimista kuluneen kahdentoista kuukauden ajalta”, se ilmoitti.
  Pekka kuuli pientä suhinaa ja kahistelua, joka selvästi lähestyi kovaa vauhtia. Sitten hän tunsi jotain otsallaan. Pienet jalat hänen kulmakarvojensa välissä kutittivat valtavasti, mutta raapiminen oli mahdotonta.
Paikalle lentänyt harsokorento oikoi hetken siroja siipiään ja otti sitten lajilleen virallisimman mahdollisen asennon.
  ”Ole hyvä korento”, tuhatjalkainen nyökkäsi.
  ”Viisi hämähäkkiä, kaksi lukkia ja seitsemäntoista kärpästä”, korento aloitti ja kutakin lukua seurasi kauhistuneiden huokausten aalto. ”Kaksi paarmaa, neljä kimalaista, kuusi ampiaista, kaksi mehiläistä, kolmekymmentäkolme muurahaista, yhdeksänkymmentäseitsemän hyttystä, seitsemänkymmentäkaksi hedelmäkärpästä, satakolme kirvaa, kaksi punkkia, kaksi marjaludetta, yksi vesimittari ja..” harsokorento piti pienen tauon ja selvitteli ääntään vaikean kuuloisesti. ”Ja yksi harsokorento”, se sai lopulta sanottua.
  Pekka ei edes tiennyt mikä harsokorento oli, mutta hän muisti kerran unohtaneensa keittiön pöydälle pussillisen omenoita ja tarttuneensa imuriin sitä seuranneen hedelmäkärpäsinvaasion ahdistamana. Oli myös mahdollista näin jälkeen päin ajateltuna, että kesämökillä ollessaan hän oli joutunut turvautumaan koviin keinoihin, mutta se oli ollut silkkaa itsepuolustusta.
  ”Pöyristyttävää!” tuhatjalkainen huusi ja monituhatpäinen kuoro säesti sen sanoja. ”Ja tässä olivat vain ne toverit, jotka sinä omakätisesti tapoit. Emme lähde erittelemään niitä, jotka sinä ja autosi tuulilasi liiskasivat!”
  ”Nyt on meidän vuoromme hallita. Ihmisten ja muiden nisäkkäiden valtakausi on päättynyt ja me teemme sinulle juuri niin kuin haluamme!”
  ”Olemme nyt selvittäneet kaikki laittomuudet, joihin tämä ihminen on syyllistynyt. Jotta oikeudenkäynti olisi oikeudenmukainen, ansaitsee hän silti puolustajan. Onko ketään, joka suostuu hänen elämänsä puolestapuhujaksi?” tuhatjalkainen kysyi.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
  ”En tee tätä mielelläni, mutta oikeudenkäynnin täytyy olla oikeudenmukainen”, vanha ja rahiseva ääni sanoi, ja Pekka tunsi jonkun kävelevän kaulansa ylitse kohti kasvoja. Pyöreämuotoinen siira kiipesi verkkaisesti Pekan poskelle.
  ”Hyvä on. Siira toimii ihmisen puolestapuhujana”, tuhatjalkainen sanoi hyväksyvästi ja nyökkäsi. ”Mitä sinulla on sanottavaa?”
  ”Tämä ihminen ei ole kuluneen kahdentoista kuukauden aikana tappanut yhtäkään siiraa”, siira aloitti rahisevalla ääneellään ja huone täyttyi vihaisista soraäänistä.
  ”Se johtuu vain siitä, että te äyriäiset olette pelkureita, jotka viihtyvät parhaiten kivien alla jonne ihmiset eivät pahemmin katsele!” kuului syytös yleisöstä ja sen jälkeen raivoisaa jalkojen koputusta.
  Siira selvitteli ääntään ja pysyi rauhallisena. ”En millään tavoin silti väheksy ihmisen tappamia muita tovereita”, se muistutti yleisöä, joka hiljeni uudestaan. Pekka huokaisi puolestapuhujansa kommentille ja oli jo varma siitä minkälaisen tuomion saisi.
  ”Hän on tappaja, mutta onko meillä oikeutta tappaa hänet?” siira esitti kysymyksen. ”Hän on lajinsa viimeinen!”
  Rotinkaiset katselivat toisiaan ja puntaroivat siiran esittämää kysymystä. Lukki sähisi jotain epäselvää siitä, että tietenkin heillä sellainen oikeus on.
  ”Hän on sentään osa historiaamme! Miten osaamme opettaa lapsiamme ja kertoa heille ihmisistä ja heidän viheliäisestä luonnostaan, jos tapamme ainoan elossa olevan yksilön?” siira perusteli.
  ”Voisimme kyllä jättää hänestä nahan ja luut jäljelle sen jälkeen kun olemme imeneet hänestä kaikki nesteet”, hämähäkki ehdotti.
  ”Mutta olisiko nahalla ja luilla yhtä paljon opetusarvoa kuin kokonaisella elävällä ihmisellä?” siira esitti uuden kysymyksen.
  ”Kiitos siira hyvistä ajatuksia herättävistä näkökulmista”, tuhatjalkainen otti osaa keskusteluun. ”Nyt meidän täytyy äänestää tuomiosta.”
  Pekka piti silmänsä kiinni, eikä edes yrittänyt saada tolkkua ympäri huonetta kuuluvasta metelistä. Hän keskittyi entistä epätoivoisemmin tunnustelemaan varpaitaan. Pian hän tunsi pystyvänsä liikuttamaan jo toistakin isovarvasta ja kihelmöinti oli levinnyt varpaista polviin asti.
  ”Olemme siis päässeet yksimielisyyteen!” tuhatjalkainen korotti äänensä niin korkealle kuin kykeni, ja kaikki hiljenivät.
Pekkakin pysähtyi kuuntelemaan ja unohti jännitykseltään hengittää.
  ”Ihminen, tuomitsemme sinut täten kuolemaan!” tuhatjalkainen julisti.
  ”Kuolemaan? Millä tavalla te minut aiotte tappaa?” Pekka kysyi ja yritti samalla voittaa vähän aikaa.
  ”Epäiletkö taas sanojani?” tuhatjalkainen kysyi ja kuulosti ärtyneeltä. ”Kysy samantien mikset pysty liikkumaan.”
  ”Miksen pysty liikkumaan?” Pekka teki työtä käskettynä ja esitti kysymyksen, jota hän kaiken kaaoksen keskellä ei vielä ollut keksinyt kysyä.
  ”Kaikki hämähäkit ovat myrkyllisiä, vaikka suurin osa niistä on yksinkertaisesti liian pieniä vahingoittaakseen ihmistä. Mutta kun hämähäkkejä on muutama tuhat ja ne kaikki purevat yhtä aikaa, jopa sinun kaltaisesi iso möhkäle saadaan pysymään paikoillaan”, tuhatjalkainen selitti voitonriemuisena. ”Vielä toiset tuhat puremaa ja sydämesi varmasti pysähtyy!”
  Tuhatjalkaisen sanat kuulostivat jo aika uskottavilta Pekan mielestä, mutta hän pystyi tuntemaan jalkansa ja aavisteli myrkyn vaikutuksen olevan heikkenemässä. Hän ryhtyi taas ponnistelemaan saadakseen jäseniään liikkumaan, mutta kuuli samassa tuhatjalkaisen äänen huutavan: ”Hämähäkit asettukaa asemiinne!”
  Pekka  tunsi lukemattomien pienten karvaisten jalkojen vilistävän nilkkojensa ylitse. Hämähäkkejä oli paljon ja ne syöksyivät hänen housunlahkeidensa sisään pahat aikeet mielessään. Niitä virtasi myös hänen käsivarsilleen ja kaulalleen.
  Pekan pulssi kiihtyi entisestään ja hiki kirposi hänen otsalleen. Positiivista tilanteessa oli se, että hän pystyi tuntemaan rotinkaisten liikkeet käsiensä iholla, mikä tarkoitti sitä, että tunto oli palaamassa hänen ruumiiseensa. Se vain tapahtuisi liian myöhään. Tai ehkä liian aikaisin. Jos hänen olisi kuoltava tuhansien hämähäkkien hampaissa, ei hän haluaisi tuntea niiden iskevän hänen ihonsa lävitse.
  ”Paikoillanne, valmiit, nyt!” tuhatjalkainen huusi ja Pekka puri hampaansa yhteen.
Hän ei ehtinyt kuitenkaan tuntea mitään, kun huoneen ovi yllättäen avautui. Rotinkaiset säikähtivät vielä enemmän ja niille tuli hirveä kiire poistua näyttämöltä.
  ”Me katselemme sinua kun nukut!” lukki sähisi Pekan korvan juuressa ennen kuin hävisi jonnekin hämärään.
  ”Pekka jumalauta!” kuului ovensuusta. ”Oletko maannut täällä kellarissa koko yön?”
Lyhyt ja tukeva huoltomies astui huoneeseen ja katsoi jalkojensa juuressa makaavaa Pekkaa.
  ”Eikö oma sänky olisi ollut mukavampi paikka sammua?” hän kysyi ja hihitti.
Pekan mieli alkoi kirkastua. Hän tunnisti tutun äänen kuuluvan Tepolle, taloyhtiön huoltomiehelle. Pätkiä edellisillan kulusta alkoi palautua hänen päähänsä ja hän vannoi hiljaa itselleen, ettei joisi vähään aikaan tippaakaan. Sormiin oli jo palannut tunto ja selkäänkin, koska Pekka tunsi vihlaisun ristiselässään. Kylmä ja kova betonilattia ei todellakaan ollut terveellinen paikka nukkua.
  ”No niin autetaanpas sinut ylös siitä”, Teppo sanoi ja tarttui Pekan olkapäihin. ”Unohditko taas avaimet kotiin vai hukkasitko ne tällä kertaa?”
Pekka nousi ensin istumaan, mutta pääsi pian horjuville jaloilleen seisomaan.
  ”Joku kerta joudut vielä oikeasti pulaan. Olisit nähnyt itsesi! Olit saanut heti kavereita. Naamasi päällä oli jotain ötököitä. Olivat varmaan tulleet siihen lämmittelemään”, huoltomies sanoi ja päästi kunnon naurunremakan.
  Pekka kääntyi katsomaan taakseen ja oli näkevinään liikettä kellarihuoneen pimeissä nurkissa, joihin valo ei ylttänyt.
  Huoltomies saattoi Pekan viidenteen kerrokseen ja avasi yleisavaimellaan hänen asuntonsa oven. Lompakko oli onneksi takataskussa ja kotiavainkin odotti eteisen pikkupöydällä.
  Pekka meni keittiöön ja joi ison lasin vettä. Hänen päätään jomotti. Hän uskotteli itselleen nähneensä pelkkää humalaisen harhaunta, mutta hän ei enää koskaan tahallisesti tappanut yhtäkään rotinkaista.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti